Kauneutta Kuvaamassa

 

Valokuvaessee Tacomasta

Chance Stevens

Etsiessäni eräänä päivänä kuvauskohteita päädyin Commerce Streetille keskustaan. Ajoin edestakaisin kaupungin pääkatuja etsien ankeita näkymiä –niitä ei ole Tacomassa vaikea löytää. Huomasin väkijoukon erään rakennuksen edessä ja ajaessani lähemmäs näin, että se oli jonkin sortin lähetysasema. Piruparat odottivat rykelmissä jotain, luultavasti ruokaa. Ostoskärryt, mallasviinapullot ruskeissa paperipusseissa ja vanhat huovat lojuivat pitkin jalkakäytävää. Olen muuten huomannut erään asian tänne saavuttuani: kodittomat ovat täällä nuorempia kuin muissa kaupungeissa, joissa olen käynyt. Ehkä se johtuu säästä, ehkä vanhemmat lähtevät eteläänpäin helpomman kodittoman elämän perässä. Tai –karumpi vaihtoehto- ehkä he vain kuolevat täällä nopeammin. Mieleeni ei todellakaan tule montaa karmeampaa kohtaloa kuin varattomana olo Tacomassa, Washingtonissa.

Ajoin aseman ohi ja heti sen ohitettuani sain silmiini täydellisen kohteen: naisen, jalkakäytävälle leiriytyneen, purkurakennuksen vaneriaitaan nojaavan. Pysäköin suoraa häntä vastapäätä kadun toiselle puolelle, sieppasin kamerani ja hyppäsin autosta.

Hän katseli minua ylittäessäni kadun ja kävellessäni häntä kohti. Kysyin lähestyessäni, saisinko ottaa hänestä kuvan.

"Löytyyks rahaa?" hän kysyi.

Vedin housuntaskustani pari dollaria ja ojensin ne hänelle. Sitten hän nojasi taas vaneria vasten ja minä aloin kuvata.  Hän näytti rähjääntyneeltä, muutama hammas puuttui, surulliset silmät, laikukas iho jne. Häntä ei hävettänyt olla kuvauksen kohteena. Hän tiesi, että se oli hänen omituisen ulkonäkönsä ansiota. Hän sai siitä vähän dokausrahaa. Meillä oli yhteisymmärrys.

Kunnes aloin mennä lähemmäs ottaakseni lähikuvia. Olin melkein kiinni hänessä, näpsien mahtavia otoksia. Hän oli pukeutunut sellaisiin kummiin pastelli- ja neonväreihin, lähetysaseman ylijäämärääsyihin. Ruskea puutausta, ja minä olin elementissäni. Olin lähestulkoon hänen päällään, kuvasin jumalauta hänen ihohuokosiaan!

Mutta sitten hän työnsi pehmeästi hiuksensa kasvoiltaan ja kohensi ryhtiään. Hän liu’utti sormiaan kiillottomassa tukassaan ja kallisti päätään, kuin poseeraten. Hänen katseensa pehmeni ja hän rentoutui. Hän hymyili.

Hän halusi näyttää hyvältä kuvissa! Vaikka hän tiesi tulleensa valituksi, koska oli kaikista omituisin, hänellä oli silti hitunen jotain helvetin itsetuntoa jäljellä. Ja hänhän kyllä, perhana vie, näyttäisi parhaimmaltaan! Tuo hetki vainoaa minua vielä tänä päivänäkin.